Elävän kuvan keskus ELKE ry, Risto Jarva -seura ja Cinema Orion kunnioittavat elokuussa edesmenneen Vesa-Matti Loirin elokuvauraa 9.10. järjestettävässä muistonäytöksessä, jossa julkistetaan Loirin kunniatuoli.
Tilaisuus alkaa klo 15 tuolin paljastamisella, jonka jälkeen klo 15.30 alkaen katsotaan Loirin oma suosikki elokuvistaan, Jaakko Pyhälän Jon (1982). Tilaisuuteen on vapaa pääsy.
Jon-elokuva sai alkunsa maisemasta, Vuoreijan (Vardø) saarimiljööstä Pohjoisen jäämeren rannalta, missä Jaakko Pyhälä työskenteli kuvausryhmän mukana 1978. Käsikirjoitusta hän ryhtyi työstämään kirjailija Heikki Vuennon kanssa 1980. Alaotsikkona oli ensin ”kertomus maailmanlopusta”, viimein ”nuoren miehen raju odysseia”.
Jonin ja Öljys-Heikin roolit kirjoitettiin varta vasten Kari Väänäselle ja Vesa-Matti Loirille.
Elokuva sai laajalti innostuneen vastaanoton. Mikael Fränti tunnusti HS:ssa odottaneensa pitkään ”tällaista suomalaista elokuvaa, joka kerralla imee mukaan ja johdattaa merkityksellisten kuvien virtaan. Jon on tapaus Pohjolassa, ehkä kansainvälisestikin. [- -] Jonissa koko perustarina, tuo odysseia, tuo raju ja kova elämän nälkä, tuo matka ja vankeus saarella – se kaikki todella vaikuttaa todelliselta ja koetulta. Tässä elokuvassa ei ole minusta mitään järjestettyä, päälleliimattua, pakotettua.”
VESA-MATTI LOIRI 1945-2022
Vesa-Matti Loiri oli milloin kuoliaaksi naurattaja, milloin kuoliaaksi itkettäjä, äärimmäisten tunteiden liikuttajana täysin oma lukunsa suomalaisen kulttuurin historiassa. Loiri teki 17-vuotiaana läpimurron elokuvaan (Mikko Niskasen mestarillisessa esikoisohjauksessa Pojat, 1962), 21-vuotiaana teatterissa (Kalle Holmbergin ohjauksessa Lapualaisooppera (1966), 23-vuotiaana televisiossa (viihdeohjelmassa Jatkoaika, 1967-69) ja viimeistään 33-vuotiaana musiikissa (Eino Leino, 1978).
Loirin ongelma ei koskaan ollut uravalinta vaan monien mahdollisuuksien karsiminen. Multilahjakkuus otti häkellyttävän hyvin haltuun niin taiteen ja viihteen eri sektorit kuin lukuisat urheilun ja seurapelien muodotkin. Kun yksi ei koskaan sulkenut toista pois, saattoi samana vuonna (1982) esiintyä yhtä vakuuttavasti niin Kalevalan Ilmarisena (Rauta-aika), Arto Paasilinnan surullisen hahmon ritarina (Ulvova mylläri) kuin muistinsa menettäneenä Uuno Turhapurona (Uuno Turhapuro menettää muistinsa).
Pojat-elokuvan läpimurtoroolin ohella Loirin draamarooleista vahvimmin mieleen ovat juurtuneet ravistelevat sivuroolit. Jaakko Pakkasvirran pohdiskelevassa pasifistidraamassa Pedon merkki (1981) Loiri tulkitsi epätoivoisen rintamakarkurin roolin sydänvereslihalla. Matti Ijäksen lempeässä kasvukertomuksessa Sokkotanssi (1999) hänet nähtiin alkoholiin menevänä merimiesrenttua. Kaikessa ristiriitaisuudessaan kiinnostavia henkilöhahmotuksia ovat myös Jaakko Pyhälän Jonin (1983) sivullinen Öljys-Heikki, nyrkkeilyvalmentajan rooli Juha Rosman elokuvassa Who is Joe Louis? (1992), Jani Volasen Rumblen (2002) ikääntynyt teddy-rokkari Leo sekä Aleksi Mäkelän Pahojen poikien (2003) Turhapuro helvetistä -muunnelma, Jokke-pappa. Muuntautumiskykyisenä näyttelijänä Loiri teki 90-luvun alussa myös suurenmoisen roolisuorituksen eksentrisen lampunhengen äänenä Disneyn suositussa Aladdin-filmatisoinnissa (1992). Viime vuosien kiinnostavin roolisuoritus löytyy Ilja Rautsin intensiivisen hysteerisestä kauhukomediasta Helsinki Mansplaining Massacre (2018). Splatter-vaikutteisessa lyhytelokuvassa Loiri nähtiin vinoutuneen perheen ukkina.
Oivaltavimmillaan Vesa-Matti Loirin elokuvakomiikka saattoi hyvinkin olla jo varhain Pohjan tähteissä (1969) tai sitten löydettyään anarkisti-Uunon absurdin komiikan mustavalko-Uunoissa 1970-luvulla. Loirin verbaalinerous, eritoten ällistyttävä improvisaatiokyky, limittyivät niissä kokovartalolliseen ilmaisuun estottoman poikamaista mimiikkaa hyödyntäen.
34 pitkäsoittoa kattava musiikillinen tuotanto venyi yli puolen vuosisadan aikana niin ikään äärimmäisyyksistä toiseen. Hän otti haltuun niin jazzin, popin, rockin, iskelmän, runonlausunnan, soulin, progen, äänikomiikan kuin funkinkin. Musiikillinen ura oli alusta alkaen kiehtovaa populaarin viihteen ja korkeakulttuurin piiristä ammentavan, kunnianhimoisen laulelmataiteen vuorottelua.
Erityisesti laulujen tulkitsijana, eläytyjänä, Loiri oli heittäytyjä, joka vaati yleisöltään yhtä paljon kuin itseltään. Hän ei halunnut olla pelkkä viihdyttäjä. Yleisön oli elettävä samat tunteet kuin laulajankin, joko rakastettava esitystä tai sitten tunnettava vastenmielisyyttä eläytymisen voiman edessä.
Vesa-Matti Loirin perintö on viime kädessä se, että hän liikutti suomalaisia laaja-alaisemmin kuin kukaan häneen verrattavissa oleva hahmo.
”Omat elämänohjeet itselleni on suvaitsevaisuus, toisten huomioon ottaminen ja oman egon poistaminen.” -Vesa-Matti Loiri (18.8.2015)
Otto Suuronen 9.9.2022
Kirjoittaja on Suomen elokuvasäätiön kulttuuriviennin suunnittelija sekä elokuvaan erikoistunut vapaa kirjoittaja ja Kinopaniikki-podcastin toimittaja.
Näytämme Loirin kunniaksi myös yhden hänen suosikkielokuvistaan, Harakirin maanantaina 10.10. klo 19:30.