1800-luvun puolivälissä mykkä Ada (Holly Hunter) lähetetään Uuteen-Seelantiin järjestettyä avioliittoa varten. Mukanaan Adalla on vain tyttärensä sekä pianonsa. Avioliitto rikkaan maanomistajan (Sam Neil) kanssa on kuitenkin vaakalaudalla, kun suhde paikalliseen maanviljelijään (Harvey Keitel) alkaa kehittyä.
Piano on yksi aikamme merkittävimmistä historiallisista draamoista. Se on ainoa naisen tekemä elokuva, joka on palkittu Cannesin elokuvafestivaalien Kultaisella palmulla. Michael Nymanin soundtrack on myynyt bestsellerin lailla. Piano on palkittu kolmella Oscar®-palkinnolla: Paras naispääosa (Holly Hunter), paras naissivuosa (Anna Paquin) ja paras alkuperäinen käsikirjoitus (Jane Campion).
Tämän päivän keskusteluiden valossa elokuva ei ole ongelmaton, vaan sen kuvausta sukupuolesta, seksuaalisuudesta ja rodusta on tutkittu kriittisessä valossa. Myös elokuvan kolonialistinen konteksti on antanut aihetta tutkimukseen jo varsin pian ilmestymisensä jälkeen (kts.lisälukemistoa). Tästä huolimatta Peter Bradshaw kirjoitti The Guardianiin elokuvaa ylistävän uusinta-arvion vuonna 2018.
Lisälukemistoa:
”Looking back? Gender Sex and Race in The Piano” (Australian feminist studies, vol. 24, 2009, issue 59)
Romanticizing Colonialism: Power and Pleasure in Jane Campion’s The Piano (TCP [The Contemporary Pacific], 1996 – Volume 8, Number 1)