Ihmisiä sunnuntaina on kuvattu mykkäelokuvista ja Lumièren varhaisista filmeistä tutulla käsin veivattavalla kameralla. Vanhan tekniikan tuottaman kuvan huojunta ja valon häilyväisyys leimaavat myös Milja Viidan elokuvaa. Ihmisiä sunnuntaina viittaa nimellään saksalaisklassikko Menchen am Sonntag -elokuvaan (1930), joka on tunnettu esimerkki historian tapahtumien vaikutuksesta elokuvan myöhempään tulkintaan. Ajan vääjäämätön kulku ja elämän kaunis hauraus ovat molempien elokuvien keskeistä sisältöä.
Viidan elokuva Ihmisiä sunnuntaina on ohjaajansa toinen, kokonaan analogisesti toteutettu pitkä elokuva. Viidan elokuvat poikkeavat totutusta niin kerrontansa kuin sisältönsä osalta. Ihmisiä sunnuntaina hylkää kokonaan juonellisen kerronnan ja keskittyy tutkimaan elokuvallista aikaa ja klassisen muotokuvan tuottaman intiimin läsnäolon kokemusta. Viidan elokuva asettaa kuvaamiensa henkilöiden hetkellisen läsnäolon rinnalle luontoa kuvaavia dramaattisia jaksoja, joiden voi nähdä kuvaavan laajempia ajallisia ulottuvuuksia, jopa planetaarista aikaa. Luonnon prosessit voivat olla hyvin hitaita, ihmisen lyhyelle elämälle lähes näkymättömiä.
Milja Viidan dialogiton, kuvavetoinen elokuva esittelee kymmenen intiimiä, ehkä liikuttavaakin henkilökuvaa. Muotokuvien pituus juontuu suoraan yhden 35mm filmirullan pituudesta (4min).
Viita pohtii elokuvissaan ihmisen elämän hetkellisyyttä, sen tiedostamisen herättämiä ikuisia, vastausta vaille jääviä kysymyksiä. Tallenne voi asettaa meidät hankalien kysymysten ääreen: eikö historia olekaan menneisyyttä, toteutammeko lohduttomat virheet vääjäämättä aina uudestaan.