Veikko Aaltosen ohjaama Tuhlaajapoika kuuluu 1990-luvun kotimaisiin elokuvatapauksiin. Se oli täysin uudenlainen trilleri, jollaista Suomessa ei aiemmin ollut nähty. Elokuva perustui Iiro Küttnerin käsikirjoitukseen, joka oli sijoittunut toiseksi Suomen elokuvasäätiön järjestämässä käsikirjoituskilpailussa.
Tuhlaajapoika kertoo nuoresta vankilasta vapautuneesta pikkurikollisesta Esasta (Hannu Kivioja), joka alkaa hakata ihmisiä rahasta. Eräänä päivänä hänen ovelleen ilmestyy hyvin pukeutunut psykiatri Lindström (Esko Salminen), joka haluaa palkata nuoren miehen pahoinpitelemään itseään. Tästä alkaa suhde, jonka edetessä valtasuhteet alkavat kääntymään ympäri.
Salminen tekee psykiatrina yhden uransa vaikuttavimmista rooleistaan. Se eroaa täysin hänen siihen mennessä tekemistään elokuvasuorituksistaan, joissa monissa oli ollut aimo ripaus suomalaiskansallista miehuutta (Runoilija ja muusa, Niskavuori, Pedon merkki, Pohjanmaa, Talvisota).
Lindström on hienostunut ja hyväkäytöksinen, mutta taitava manipuloija. Hän on parhain esimerkki siitä, millainen suomalainen elokuvapsykopaatti voi olla. Tuhlaajapoika on kaiken kaikkiaan huikea kurkistus ihmismielen pimeään puoleen.
Elokuvan sadomasokistiset kohtaukset on toteutettu mahdollisimman viitteellisesti. Näin verileikit eivät vie pohjaa itse asialta, vääristyneen isä-poika-suhteen kuvaukselta. Rankasta aiheestaan huolimatta Tuhlaajapojasta on löydettävissä myös sysimustaa huumoria.
Elokuvan alussa nähdään katkelma tuoreesta haastatteluvideotallenteesta + Yaxa Cabaret (15 s., 35 mm.)
