DELPHINE & CAROLE/MASO AND MISO GO BOATING

Ranska, Sveitsi, 2019, 1975

DELPHINE SEYRIGIN 70-LUKU

Delphine Seyrig osallistui tarmokkaasti feministiseen aktivismiin ja puolusti muun muassa aborttioikeutta mutta ajoi myös sotilasdiktatuureissa vainottujen naispuolisten aktivistien asiaa. Seyrig liittyi 1970-luvulla Carole Roussopouloksen perustamaan Les Insoumuses -videokollektiiviin (”alistumattomat muusat”) ja ohjasi muun muassa haastatteludokumentaarin Sois belle et tais-toi (1976) tunnettujen näyttelijättärien epätasa-arvon kokemuksista. Tätä Seyrigin uralla vähemmän tunnettua mutta erittäin olennaista dokumentaarisen videon, aktivismin ja feministisen kulttuurihäiriköinnin juonnetta juhlitaan Cinema Orionin esityssarjassa kahdella elokuvalla ja paneelikeskustelulla. 

Roussopouloksen lapsenlapsi Callisto McNulty on ohjannut kiehtovan ja eläväisen dokumentaarisen elokuvan videokollektiivin vaiheista ja teoksista, joissa saatettiin yhtä hyvin taltioida seksuaalivähemmistöjen kiivasta aikalaisdebattia tai kuvata kiihkottomasti, miten laiton abortti toteutetaan. Kollektiivin teokset ovat esteettisesti varsin kaukana siitä ylellisestä dekadenssista, joka liittyy niin moneen Seyrigin hahmoon fiktioelokuvissa. Sitäkin enemmän niissä on yhdessä tekemisen ja sanomisen uhmaa ja riemua.

Delphine Seyrigin, Carole Roussopouloksen ja Nadja Ringartin Maso and Miso Go Boating (1976) on railakas esimerkki Les Insoumuses -kollektiivin kekseliäisyydestä. Teoksen lähtökohtana ja -materiaalina toimii suositun juontaja Bernard Pivot’n keskusteluohjelma, jossa helpottuneina iloitaan, että on päästy sellaisestakin riesasta kuin YK:n kansainvälisestä naisten vuodesta 1975. Ranskan hallituksen ”naisasioista” vastaava valtiosihteeri Fraçoise Giroud’kin päätyy hihittelemään Pivot’n ja muiden vieraiden naisvihamieliselle huulenheitolle. Les Insoumuses -kollektiivi toistaa tätä materiaalia kuin naarmuista vinyylilevyä ja höystää ohjelman kulkua omin pilkallisin väliplanssein ja tarvittaessa vaikka laulamalla. 

Teoksen menetelmä vertautuu amerikkalaisen poliittisen videotaiteen ja ”guerilla tv:n” ”kriittisen remiksauksen” perinteeseen, jossa hyödynnetään, manipuloidaan ja kommentoidaan jo julkaistua videomateriaalia, tyypillisesti mainos- ja mediamaailmasta löydettyä. Toisaalta sen voi myös nähdä kansainvälisten situationistien detournage-tekniikan feministisenä sovelluksena: taantunutta valtakulttuuria edustava materiaali pistetään päreiksi. Lopputekstit julistavat: yksikään television välittämä kuva ei pysty välittämään ”meidän” (naisten) olemusta  naisten on kerrottava se itse videon avulla. 

-Tytti Rantanen

Elokuvien välissä paneelikeskustelu feministisestä kulttuurihäirinnästä, puhujat ilmoitetaan lähempänä tapahtumaa.